Vanhan Rouvan ensimmäinen hoitokotikeikka on aloitettu tänään. Nopeasti tuo järjestyikin, ensimmäisestä kontaktista oven aukaisuun kului 11 päivää.
Palveluohjaaja kävi torstaina ja jaksoi keskustella Vanhan Rouvan kanssa puolitoista tuntia, joka on paljon kaupungin kotipalvelulta. Siitä suuri kiitos. Ohjaaja sai kuulla vaiherikkaan elämäntarinan maakuoppasaunassa syntymisestä, sodan jaloista pakenemisesta, laivassa työskentelemisestä ja vaikka mistä elämän varrella sattuneesta tapahtumasta. Minä siinä välissä yritin ohjailla keskustelua tämänpäivän ratkaisuihin. En aivan onnistunut. Jouduin tekemään ikävän havainnon Vanhan Rouvan orientoitumisesta tähän päivään ja hetkeen. Se on alkanut hävitä. Toistuva kysymys on: "Mikäs päivä tämä on?" Kyllä toisenlaistakin käytöstä esiintyy: päivänä muutamana ylitimme lumista katua ja huomaavaisena tyttärenä huomautin:" Astu varovaisesti, lumen alla on liukasta jäätä!" Vastaus:" Kyllä kai minä sen näen, en kai minä ihan pöppänä ole!"
Niinpä niin.
Vanha Rouva oli pakannut itse tavaransa viikon oleskelua varten pieneen matkalaukkuun. Kaikki tarpeellinen siellä näytti olevan ja vähän muutakin. Minua odotti pöydällä aamiainen :viisi pinaattiohukaista sokeria päällä. Huomaavaista. Vanha äiti tarjoilee aamiaista ikääntyneelle tyttärelle.
Hoitokodin ravintolassa oli ruokailu käynnissä ja jouduimme puikkelehtimaan ruokailevia ihmisten ohi oikealle ovelle. Oikea paikka löytyi ja haastattelu alkoi. Taas ikävä huomio, omaa osoitetta Vanha Rouva ei muistanut , puhelinnumeron muisti oikein. Hoitajan kysellessä tavoitetta hoitojaksolle ei sekään kysymys oikein näyttänyt aukeavan, ja vastausta ei löytynyt. "Hyvä, että on oma huone, ei kukaan häiriinny kun kuorsaan!"
Lepoa ja sosiaalisia kontakteja hoitojaksolta ollaan tavoittelemassa.
Hoitajan jättäessä meidät Vanha Rouva kuiskasi: " Odotin edes topattua nojatuolia." Huone oli omaan kotiin verrattuna tietenkin vähän karun näköinen, mutta pyysin velipoikaa huomisella käynnillään viemään sinne vaikka orkidean pöydälle. Niitä Vanha Rouva kasvattelee makuuhuoneessaan. Nytkin on yksi orkideavanhus työntämässä pitkää kukkavanaa talven iloksi.
Sinne, tilapäisjaksolle hoitokotiin jätin Vanhan Rouvan. Poistuin ovesta nopeasti, oli samanlainen tunne kun vei lasta ensimmäisen kerran päiväkotiin, äkkiä pois ettei toinen ala ikävöidä.
Jotkut asiat eivät onnistu näköjään muuttumaan. Yksi niistä on auton pysäköiminen. Olipa autoni parkkihallissa, pysäköintipaikalla, suurella tai pienellä näen se jo kaukaa: se on se auto joka on eniten vinossa, ulkona ruudusta, ajettu hiukan liian eteen tai jätetty liian kauas. Siitä tunnistan autoni. Enkä taida tätä käytäntöä muuttaakkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti