KEVÄTJUHLIEN AIKAAN JA TODISTUKSET NÄYTILLE

Taustaa: äitimme-Vanha Rouva- jo edesmennyt, kotiutui sodan jälkeen Jääskestä  Tampereelle. Täällä oli ennestään sukua eli äidin kaksi isänpuoleista tätiä, toinen karjakkona Messukylän kunnalliskodilla ja toinen kotiapulaisena perheissä, olivat tulleet jo vuosisadan alkupuolella tänne Tampereen seudulle. Äitimme äiti -Mami- oli lähtenyt,  kun avioliittonsa oli karahtanut karikolle, Ameriikkaan 1927. Äitinsä -mamma- ei ollut päästänyt kahta alle 10-vuotiasta meren taakse outoihin oloihin vaan tytöt jäivät mamman ja papan hoiviin Jääsken Kuurmanpohjaan. Isäkin oli häipynyt omille teilleen.
Ja sodanjälkeisessä muutoksessa muukin suku asettui eripuolille Suomea maanviljelystä pitämään.
Tampereella tädit pitivät äitiimme tiivistä yhteyttä, suvussa oli monta naimatonta sisarusta ja lomillaan aina kävivät äitiämme ja perhettämme tapaamassa.
Isotädit, etenkin "Messukylän Helmi-täti" oli meille mummon korvike.
Toinen tädeistä, pyöreäposkinen ja -vatsainen Helmi-täti jäi työrupeamansa jälkeen asumaan Messukylän kunnalliskotiin ja siellä me lapset minun-vanhimman- johdolla kävimme tätiä tervehtimässä. Tädin huone oli sopivan kokoinen  sängylle, piirongille, keinutuolille, kirstulle ja vaatekaapille. Ikkunoissa oli valkoiset pitsiverhot ja sängyn takana auraa vetävä hevonen kyntöhommissa-seinävaate. Tädin tasakantinen kirstu on vieläkin minulla, tosin tuunattuna, aarteiden säilytyspaikkana.

Kuva on otettu toukokuun viimeisenä 1956 koulun kevätjuhlan jälkeen, olemme näyttämässä isotädille vastasaatuja todistuksia. Meillä tytöillä on äidin ompelemat keltaiset nailonmekot ja piipatut korkkiruuvikiharat. Pikkuveli on tyylikäs haalaripuvussaan. Tädillä on hiusten suojana hiusverkko. Se tai huivi oli hänellä aina hentoisten hiusten suojana.

                                            Kuvassa isotäti on juuri samanikäinen kuin minä nyt.
                                    (En rohkene perhepiirissä tehdä kyselyä olenko samannäköinen.)


                                            Messukylän kunnalliskodin kesäinen ryhmäkuva.

Kuva on -50-luvun puolivälin aikaan otettu, asukit taitavat olla samaikäisiä kuin minä nyt, eli n70-vuotiaita.

Keskellä kuvaa huivipäisenä hymyilevä on isotäti-Helmi. Takana Johtajatar ja Neiti-eli sairaanhoitaja.

Huomaa Reinot, huivit ja essut! Ja hampaattomuus.

Kunnalliskodin pihapiirissä kävi myymäläauto, joskus satuttiin samaan aikaan paikalle ja  isotäti osti meille lakritsapötköt.

Siinä se Helmi-täti keskellä kuvaa taas hymyilee huivinsa alla kädessään nahkainen käsilaukku joka sekin jäi minulle aarteeksi. Käytin käsilaukkua niin kauan, että se kului nurkista puhki.

Isotäti kuoli 60-luvun alkupuolella 77-vuotiaana.

Tänään kunnalliskodin pihapiirissä on Pappilanpuiston Palvelukeskus, eli jatkaa samoilla konnuilla vanhushuollon perinnettä.

 Uuden talon ikkunoista näkyy vanha päärakennus, viimevuosina se on toiminut harrastepiirien toimitiloina.

Oma kokemukseni laitosvanhuksista on vierailut -50 luvun Messukylän tai Takahuhdin- niillä nimillä  ne kulkivat -kunnalliskodissa. Silloin koin ilmapiirin siellä lämminhenkiseksi ja turvalliseksi. 

Pyhäpäiväkahvit pitkopullineen ja tassilta ryyystettynä tulivat meille lapsillekin tutuiksi. 

Asukkaista tuli tuttuja ja aina meitä jututettiin kun siellä vierailtiin.

Asukkaat olivat enimmäkseen naisia, vain muutaman vanhan miehen  näin.

Nyt on vanhushuolto suurten muutosten paineessa. 

Perheen ja lähipiirin vanhuksille elämän loppupuoli on ollut onnekas, laitoshoitoa on tarvittu vain hetkittäin. Oma äiti selvisi Viimeiselle Matkalleen vain kahden päivän sairaalahoidolla.

Kaikki tukeni on niille tahoille ja taustajoukoillle, jotka ovat suunnittelemassa ja päättämässä jo tämänhetken ikäihmisten elämänlaadun säilyttämistä ja heikommassa asemassa olevien aseman parantamista.

 Ja muistetaan opastaa nuorta polvea ikäihmisten muistamisessa.