MIHIN OLENKAAN PÄÄNI PISTÄNYT

Viime päivinä on tullut hiukan tuskasteltua omia lupauksia. Nimittäin: olen lupautunut eräänkin Lähipiiriläisen asioiden hoitajaksi enkä arvannut, että se on toisinaan kokopäivänen "virike".
Asiat lähtivät hyvin rullaamaan heinäkuisen hoitoneuvottelun jälkeen; luvassa oli kylvettäjä ja ruokapalvelu. Minä lupauduin siivoojaksi.
Kun asioita alkoi järjestelemään asialliseen malliin, niin kehittyihän niistä taas monta uutta järjestettävää. Kuten asunnosta  kelvottomien tavaroiden poistaminen ja uusien hankinta. Kirpputorit ja kierrätykset tuli kierrettyä ja Tori.fi:n tarjonta selattua. Löysinkin sopivat tuolit. Lähipiiriläinen liikkuu pyörätuolilla kun jalat liiasta nesteytyksestä ovat hiukan rimpulat ja tasapainokin on vetelänpuoleista. Tuolien piti olla tukevat, ettei siirtymät pääty lattialle.

Minä kun en osaa ajella peräkärry autonperässä niin jouduin anomaan Puolisoa -herra Kukkaroa ajomieheksi. Lupautui kun lupasin kuitata bensarahat.
Ensin haettiin tuolit ja uusia kodintarvikkeita kassillinen. Hyvin saatiin tavarat perille ja poistettavatkin peräkärryyn ja kaatopaikalle.

Kolmen päivän Tallinnanreissumme aikana olikin sattunut kummia. Se selvisi jo kotiutumisiltana.

Tuskaa aiheutti  ennestään tuntemattoman tuttavuuden ilmaantuminen Lähipiiriläisen elämään. Oli tullut kutsumatta ja pyytämättä kuin eräälle entiselle...
Tuntematon tuttavuus sattui olemaan paikalla kun selvitin Lähipiiriläisen kanssa outoja ostoksia oudoissa paikoissa.  Tuntematon lausahti kuolemattoman lauseen ."En se minä ollut..."
Asunnon kunnosta päätellen seuraa oli ollut jo muutaman päivän.
Pidin sellaisen mäkätyksen miehille, etten ole moiseen sortunut vuosikausiin. (Lähipiirini kyllä tietää millainen olen parhaimmillani kun suutun.)"En se minä ollut..."

Uudesta tuttavuudesta seurasi se, että pankkitili oli mennyt tyhjäksi, ei Lähipiiriläisen tarpeisiin. Ja siitä taas seurasi se, että pankkikortti piti kuolettaa. Ja siitä taas seurasi se, että varallisuutta piti toimittaa kädestä käteen. Välimatkaa 30 km. Tupakat eivät saaneet loppua.

Eilen perjantaina oli Lähipiiriläisellä kylpypäivä ja olikin sopiva tilaisuus freesissä kunnossa käydä avaamassa uusi tili ja päivittää muutenkin pankkiasiat. Pankkejahan ei enää ole jokaisessa kivijalassa joten Tampereen keskustaan piti mennä.
Invataksin tarpeessa olimme. Tai Kelataksin. Tai Sotetaksin. 0100100 auttoi, väärä tilaus. Taas 0100100, kyyti luvattiin mutta: ei ole pyörätuolioikeutta! "Sen saa toisesta puhelinnumerosta, mutta annan oikeuden tähän kertaan." Himputti, mistä sitä voi tietää mitä kulkuneuvoa avuton henkilä asioita toimittaaksen on oikeutettu käyttämään. Hiki siinä minulle tukkaan nousi.
Pankkeihin päästiin ja asiat saatiin hoidettua.
On se aikamoinen vastuu kun ottaa hoitaakseen toisen ihmisen asiat. Vapaaehtoisesti. Minulla näitä on nyt kahden asiat hoidettavana.

Lähtiessämme olin ladannut pyykkikoneen pesua varten ja tullessamme saisin ripustaa pyykit kuivumaan.
Ja katin kontit. Outo kone, yksi vipu väärässä asennossa ja kuivat pyykit koneessa. Jo taas pukkasi kiukunhikeä otsalle. Koko päivänä en ollut aamuteen jälkeen mitään suuhuni pistänyt, ei tosin Lähipiiriläinenkään joten tunnelman saattoi aavistaa kireähköksi vaikka sanoja ei vaihdettu.

Kotimatkan tein perjantain työmatkaruuhkassa, sain siinä tasoitella väsymystäni kaupunkireissun ja siivousurakan jälkeen. Ei sitä enää tällä iällä monia toimia jaksa päivän mittaan järjestellä.
Kotona Puoliso- herra Kukkaro alkoi ikävissään selvittää minulle uuden tv-antennin ominaisuuksia joista minulla ei ole minkäänlaisia ajatuksia.

Pieni ranneliike riitti vaiennukseksi, ranneliikkeen sanoma on tullut Puolisolle tutuksi melkein viidenkymmenen yhdessäolovuoden aikana.

Puoliso toi minulle terassille vastakeitettyä kahvia ja herkullisia lusikkaleipiä.

Päätin siinä istuessani palkita vähän itseäni. Ostan uudet Fiskarsin oksasakset ja häivyn puskien perkuuseen muutamaksi päiväksi.

Ei saa häiritä.