ILOINEN ILTAPÄIVÄ VANHAN KOTITALON LIEPEILLÄ

Terve, sohvanpohjalla en ole ehtinyt loikoilla vaikka kirjoittamisväliä onkin tullut. On ollut sopivan sähäkkä mennyt syyskuu.

Ajelin lapsuudenkotini Lapintiellä ja lähes tyrmistyin kun huomasin, että vanhoja leikkikallioita louhitaan.
                                                                     Ennen  (1957)

                              Nyt (2015), uudelle talolle raivataan perustuksia leikkikallion kupeeseen.

Näillä kallioilla tuli leikittyä ja kiipeiltyä lapsuuden ensimmäinen vuosikymmen. Etualan louhikonreunalla tuli talvisin makoiltua kirpakassa pakkasessa vastasataneen lumen päällä ja tuijoteltua kirkasta tähtitaivasta.
Ehkä silloin istutin itseni näihin maisemiin.

                                                      Kadun toisella puolella on syntymäkotini.
Talon alakerrassa oli maitokauppa, nyt siinä on kiinteistövälittäjän toimipiste, ulko-oven toisella puolella, meidän alakerrassa,- kampaamo -on vieläkin, kävin sisällä ja sain tavata jo monennen polven saman paikan nuorta yrittäjää.

                           Toisen kerroksen keskimmäisistä ikkunoista katselin näitä lehmuksia.
Etenkin lehmusten kukkimisen aikaan keväällä 1954. Olin potemassa sikotautia ja ulkonaliikkumiskiellossa.
Katkerasti muistan vieläkin kun minut lähetettiin toipilaana alakerran kauppaan maitoa alumiinikannulla hakemaan. Turhamaisuuden kun olen syntymälahjana saanut, niin katkeruutta aiheutti mummin päähäni pukema punainen lentäjänlakki, sellainen, jossa oli solki otsalla ja tiukasti suljettava leuanalusnauha. Nauhan mummi sitoi niin tiukasti, että possutautiposkeni oikein pullottivat hatun reunojen yli.

Nyt  lehmusten edestä on korkea valkoinen aita kaadettu. Lehmusten vierestä lähtee sama polku ylös Massunmäkeen jota pitkin mekin lapsena vilistimme.

Rautaportti pitää nykyään ylimääräiset kulkumiehet pihasta pois.
Lapsuuteni aikana pihapiirissä kävi monenlaista yrittäjää: Joskus pihasta kuului herkkää viulunsoittoa ja värisevällä äänellä laulantaa. Hymy-Late, 50-luvun pihasoittaja siellä nöyränä soitteli ja lantin  toivossa lauloi.
Veitsenteroittajakin oli säännöllinen kävijä. Ja jotkut muunlaiset kulkukauppiaat.
Nyt entinen asfalttipiha on iloinen ja kukkia ja pikkupuita siellä täällä.
Samat rautatikapuutkin talon seinustalla on, ne samat joihin useampi talon muksu talvipakkasella kielensä jäädytti. Ja samat pyykkinarun koukutkin olivat seinissä kiinni. Ja pyykkiseipäitäkin on vielä tallessa.

Mistäkö tämän tiedän?
No siitä kun saimme lapsuudenystävä seinänaapuri Eijan kanssa kutsun nykyasukkaiden pihajuhlaan ja pääsimme vierailemaan entisissä kodeissamme.
Oli hauska tervehtiä nykyasukkaista ja esitellä itsensä aitona entisenä Myttysenä. Talohan on syntymäkotini.
Talossa asui vieläkin asukas, joka vieraili talossa jo syntymäni aikoihin. Kiitos kutsusta pihajuhliin!
Kodit oli meidän ajoistamme tietenkin muutettu upeiksi citykodeiksi. Meidän aikana asunnot olivat nuhjuisia ja pimeitä.
Mutta sijainti, se on edelleen aitoa luksusta: Tammerkoski ja Tuomiokirkko puistoineen parinsadan metrin etäisyydellä ja kunhan Kastinsilta ja tunnelityömaa valmistuvat ovat kulkuyhteydet eri suuntiin mainiot.

Ystäväni Eijan kanssa kiertelimme vanhoilla leikkipaikoillamme ja hyvin muistimmekin paikat ja ihmiset keitä siellä tapasimme.
Puinen naapuritalo Tuomiokirkonkadun alusta on purettu aikapäiviä sitten. Siinä oli korkea graniittisokkeli ja siinä kellarinluukku. Me keskenkasvuiset siihen luukkuun hyvin mahduttiin istumaan salaisuuksia vaihtamaan ja pohtimaan tulevia. Eija minua valisti ihastumisen vaaroista, joku Jorma Sorsapuiston liepeiltä oli sellaista petollista sorttia, että sitä piti varoa.
 Olimme alle kymmenvuotiaita, mutta sen jälkeen olen jokaista Jormaa varonut.