TAAS ON VUOSI VIERÄHTÄNYT

Vuosi sitten tänä samaisena päivänä kirjoittelin blogiin Hymy-koirani paukkupelkäämisestä. FB siitä kirjoituksesta minua muistutti. Ja herätti kovan ikävän.
Melkein 9-vuotiaan Hymy-bernimme tassuttelu kotikulmillä päättyi toukokuussa vakavaan luusairauteen.
Koko kesän, syksyn ja alkutalven on kova ikävä vaivannut pitkäaikaisen karvakaverin poismenoa.

Uudesta berninpennusta haaveilen, mutta...

Muu elämä on sujunut Puolison- herra Kukkaron kanssa vaihtelevan hiljaisuuden tai verkkaisen sananvaihdon merkeissä. Muutama pieni lomanen on tehty Tallinnaan tai poikien perheisiin eteläisempään Suomeen.

Kesän alku oli sitä mitä oli, eli aika kehno puuttuvien aurinkoisten päivien takia.

                    Juhannusjuhlaa vietettiin suurella joukolla omassa pihassa pikkukokkoa poltellen.

Kotitien maisemaa piti yksin ihastella silloin tällöin.

Heinäkuun lopulla pidettiin pojanpojan rippijuhlat meidän pihassa ankarassa vesisateessa. Pihaan oli viritetty teltat ja katokset lähes puolelle sadalle vieraalle, turhaan.

                   Vieraat viihtyivät sadetta paossa ahtautuneena sisätiloihin. Sopu sijaa antaa, sanotaan.

Kun sitä lenkkikaveria -koiraakaan- ei enää ollut piti keksiä joku ulkoilutettava, valitsin uudeksi kumppaniksi kameran ettei aivan joutilaana tarvitse tienvieriä kuljeskella.
                                      Valokuvauksen alkeita harjoittelin Työväenopiston kurssilla:

Askelkuvioita?

Ratapihaa

Totesin, ei minusta taidekuvaajaksi ole.

Kirjoittajapiirissäkin aloitin syksyllä. Se oli mielenkiintoista ja haastavaa, kirjoitin jopa ensimmäisen runoni.

Ei minusta runoilijaakaan tule.

Siispä arkiset askareet, ne sopivat minulle. 

Kevään ja kesän ajan olen saanut toimia avustavana henkilönä parille lähipiiriläiselle. Toista käytin monta kertaa kipsauttamassa murtunutta nilkkaa, melkein tulin jo kipsauksen ammattilaiseksi kun niin monta kertaa toimenpiteen sain nähdä.

Toista lähipiiriläistä olen autellut arjen sujumisessa. Lähes joka päivä.

Marraskuu pääsi yllättämään lumimyräkällä.

Lumikolan varteen ei tarvinnut tarttua, en olisi mennyt vaikka olisi pyydetty. Luultavasti.

Marraskuussa yllätin itseni kun suostuin vuosien tauon jälkeen tutun yhdistyksen hallituksen jäseneksi. Vieläpä sihteerin tehtäviin. Mitähän siitäkin tulee?

Tavanmukaiseen joulunviettoon tuli yllätys kun saimme kutsun Kolmannen Pojan perhejoulun viettoon eteläiseen Suomeen.

Taivaalla oli menomatkalla nuoli mihin suuntaan pitäisi mennä.

Täällä meitä odoteltiin työn touhussa.

 Varsinainen joulutyöläinen on hommansa hoitanut. "Terve, Hyvää Joulua Kaikille!"

Syksyllä sain isovanhempieni arkistoa luettavakseni ja kuvia katseltavakseni. Niiden parissa on vierähtänyt tunti jos toinenkin. Suvun vaiheitten muistiinkirjoittaminen on hyvällä alulla. 

Valokuvien tallentaminen vaatii uuden rupeaman, eli joudun skannaamaan kaikki uudelleen, että saan ne mieleiseeni muotoon. No, kärsivällisyys kasvaa kun ei ole kenelle kiukuttelisi. Puoliso- herra Kukkaro kun ei tässä asiassa osaa auttaa. Onneksi hänelle.

Yhdet lomalaiset saatiin vielä joulun päättäjäisiä viettämään. Travalle taas jokavuotiseen tapaan tarkastettiin ja toppapuku ostettiin,toivottiin, että tulisipa kunnon talvi. Kynttilöitä valettiin säästettyihin limskamukeihin ja syntymäpäivä kynttilät sankari puhalsi jäätelöpalojen päältä.

Nyt niitä oli jo kuusi.

Iltamyöhällä yritettiin katsella revontulia syntymäpäivän kunniaksi mutta ei nähty.

Vähän oli harmillista kun muut serkut olivat Lapissa hiihtomatkalla ja toiset etelässä. 

PALJON ONNEA SANKARILLE!

Tänään vietiin päivänsankari ja isänsä junalle ja kotiin uutta vuotta vastaanottamaan.

Niin, sitähän tässä tulin kertomaan ja muistelemaan, että ihan hyvä ja onnellinen vuosi on takana, vaikka tässä kirjoitelmassa siitä on vain pieni ote.

KIITOS KULUNEESTA VUODESTA 2015 JA ONNEKASTA VUOTTA 2016

Toivottelee Rouva Myttynen ja Herra Kukkaro

ja istahtavat kahdestaan Uutta Vuotta vastaanottamaan.

MUISTAAKSENI JOSKUS OLI JOULUNA LUNTA

Nyt on lahjat paketoitu -se vähä mitä tänä jouluna maailmalle lähtee, omatekemiä kaikki.
Olen joulupanikoija, ostoskeskuksissa näihin aikoihin kuljen kuin sumussa, niin tänäänkin.
Aamupäivällä käytiin parille lähipiiriläiselle viemässä joulutervehdykset, toisessa paikassa tarkistin, että kaapissa on ruokaa ja tupakkamassi täytenä. Joku tarvike jäi puuttumaan ja sitä sitten piti kiertää etsimässä täpötäydessä ostoskeskuksessa. Onneksi löytyi.
Oman ostoskärryn tyhjyys hiukan nolotti kun muilla kärryt pursusivat tavaraa melkein laitojen yli.
Niin kai meilläkin aikaisemmin.
Meille on tulossa erilainen joulu. Pääsemme valmiiseen pöytään. Menemme Tuusulaan.
Koskaan en ole ollut joulua pois kodistani, työvuoroissa kyllä, useinkin. Hoitotyö kun vaatii rutiininsa oli pyhä tai arki, joulu tai juhannus. Hyvät muistot on jäljellä laitosjouluista, tunnelma ei ole vieläkään mielestä häipynyt.
Tähän jouluun asti on  kaikki pojat perheineen viettäneet ainakin osan joulun-juhannuksen- pääsiäisen ym. juhlanajan luonamme.
Nyt kaikki ovat jo varttuneempaa väkeä ja omissa perheissään, mummolajouluja ei nyt tarvita. Poikienkin perheissä on totuttu, että rouvapuoliso on pyhisin töissä, hoitopuolen ihmisiä kun ovat.
Nyt meidät kutsuttiin Kolmannen Pojan syksyllä ostettuun kotiin monihenkistä joulua viettämään.
Aiemmin ei kotoa olla voitu poistua kun oli se Hymy-koira.
Illalla leivoin taatelikakun, sen perinteisen, sekä kinkkurullia ja torttuja. Pullat jätin tällä kertaa leipomatta, niitä ei nykyään kukaan syö. Intohimoni on Tiramisukakku, se on tekeytymässä jääkaapissa. Tiramisustani puuttuu Amaretto, saan siitä vanhanaikaisen sappikivikohtauksen.
Puoliso paistoi kinkun kuten aina. Lukeeko jossain lausumattomissa säännöissä, että kinkunpaisto on aina miesten puuhaa? Vähän oli ärhäkkää sanontaa kun olin vallannut tekemisteni kanssa puoli keittiötä  enkä ollut heti valmiina antamaan kinkulle tiskipöydän parasta paikkaa! Minulla on sellainen laaja-alainen tekemisen malli, eli valloitan kaikki pinnat tavaroillani. En nyt viitsi sitä kuvin teille näyttää.
Lahjojen paketointi oli taas oma ohjelmanumeronsa.
"Onks`sulla paperia, missä teippi?" "Kelle tää tulee?" "Onks´sulla sille mitä?" "Onks´jossakin kassi mihin nää tulee?" "Meirän täytyy lähtee jo aikasin kun hautausmaillakin menee ainakin tunti."
Minä vastailin ja ojentelin puuttuvia tavaroita ja välillä kudoin pahasti keskenolevaa lumiukkosukkaa.

Tämä pari meni jo pukinkonttiin. Juu, ovat ne ihan samankokoiset vaikka kuvassa istuvat erikokoisina.

Päivällä ehdin vähän ulkoilla pihapiirissäkin, täyttelin lintujen ruoka-astiat ja suunnittelin paikat kynttilälyhdyille. 

Pihapiiri 23.12 2015

JOULUPUKKI VUODELTA 2001 JA ROUVA MYTTYNEN TOIVOTTAVAT  ARVOISILLE LUKIJOILLE LÄMMINHENKISTÄ JOULUA 2015!

KOULUJUHLAMUISTO

Tänään on taas ollut koululaisten joulujuhlien aika. Nyt ei enää ole sellaisia pikkukoululaisia kotikylällä, että olisi päässyt koululaisten joulujuhlaa näkemään. Kun omat pojat olivat alakoululaisia, oli omalla kylällä aina mieleenpainuvat syyskauden päättäjäiset. Koululla oli opettajana Hiltusen Pentti, joka laulatti oppilaita kovaa ja korkealta. Yläasteelle siirtyneetkin tulivat omista kouluistaan Vahantaan ikimuistoisiin laulajaisiin omien juhliensa jälkeen.

Omiin lapsuuden koulun joulujuhliin oli tehty hartaita kuvaelmia. Oli enkeleitä, Neitsyt Maria, Josef, Jeesus-lapsi, itämaan tietäjät, keijuja ja metsän tonttuja ja kuusia samassa kuvaelmassa.

Kuva on otettu Tampereella Johanneksen koulun joulujuhlassa 1955, eli 60 vuotta sitten.

                                                          Niin se aikaa vierii...

YKSINÄINEN ILTA

Muutaman kerran vuodessa saan viettää kokonaisen illan omissa oloissani. Sellainen oli eilen.
Oli nimittäin puolison-herra Kukkaron työporukan pikkujouluilta Tampereella.
Eteisessä tutun tuoksupilven reunamilla minä vielä tarkistin juhlijan ulkoisen olemuksen.
"Onko parta ajettu kunnolla? Onko pyhätakki päällä?"
 Joskus se parranajo on jäänyt vähän toispuoleiseksi kun kesken ajon onkin tullut muuta toimitettavaa, esimerkiksi pitää vastata puhelimeen.
Ja niitä samannäköisiä takkeja kaapissa on useampikin.
"On parta ajettu ja tää takki on hyvä me mennään vaan Plevnaan syömään."
Ei ole enää ihan helpoin juttu päästää ikämiestä pikkujoulujen aikaan kaupungin yöhön.
Onneksi on tuttu ja luotettava porukka matkassa ja Neljäs Poikakin kuuluu samaan ryhmään.

Oma iltani sujui elokuvaa "21tapaa pilata avioliitto"- katsellessa, kynttilää poltellessa ja punaviinilasillista nautiskellessa.
Samalla kudoin tietenkin sukkaa.

Puoliso palautettiin hyväkuntoisena ja hyvinsyöneenä jo ennen puolta yötä kotitanhuville.

Iltapäivän olin saanut kulumaan läppärini kanssa. Sillä kirjoittamista harjoittelin ensi vuoden toimiani varten.
Tulin nimittäin suostuneeksi ja valituksi erään yhdistyksen hallitukseen ja sitä kautta sihteeriksi, yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Nyt piti palautella mieleen entiset opit. Kuinka nykyään kirjoitetaan pöytäkirja? Aiemmissa sihteerihommissa en niitä koneelle talletellut, puhtaaksikirjoitin ne ja tulostin, siinä kaikki.
Nyt on puheenjohtajakin uusi, on vähän perhosia vatsanpohjalla kun on opeteltava "suhde" uuteen ihmiseen.
Monenlaista "edustustehtävääkin" uuteen rooliin näyttää kuuluvan.
No eipä se haittaa, on tätä hiljaiseloa ollutkin riittävästi kun Hymyäkään ei enää ole ja poikien lapset lähes teinejä omissa menoissaan.

Pöytäkirjan sain kirjoitettua ja tuntui kuin vanha sirkushevonen olisi taas päässyt maneesiin.
Läppärissä on erilainen kirjoitusohjelma kuin pöytäkoneessa ja jouduin vähän mietiskelemään kuinka saan tiedostot tikulle ja tulostettavaksi. Onnistuinkin omin avuin.
Minulla on ollut ikivanha sähköpostiosoite jo Kolumbuksen ajoilta ja sen ajattelin ottaa yhdistyskäyttöön.
Ei se ihan noin vain käynytkään,vaikka sain sen toimivaksi; se ei lähettänyt postia kaikille osoitteille.
Olin jo tehnyt osoitekirjat Kolumbukseen enkä saa niitä siirretyksi  toiseen postilaatikkoon. Eli olin tehnyt turhaa työtä. Voi minua!

Vähän olen askarrellut Tommi Kinnusen "Neljäntien risteystä" kuunnellessani. Kirjan pituus on kymmenen tuntia. Kun kuuntelun makuun pääsee, ei millään malttaisi sitä lopettaa. Kirja veti minut heti mukaansa, Kinnusella on minua koskettava kirjoitustyyli. En ole aiemmin paljoa äänikirjoja kuunnellut, tämän jälkeen niitä aion hankkia. Elisa-kirjasta saa joskus hyviä kirjoja jopa alle neljän euron.

       Kuunnellessani näpräsin jo vuoden askartelulaatikossa odottaneita tähtipohjia koristeellisimmaksi.
      Joulukorttien mukana lähtevät koristeiksi.

 

KIRJEITÄ TUNTEMATTOMILLE

Sukujuurien etsintä on edennyt sellaiseen vaiheeseen, että olen lähettänyt muutaman kirjeen ihmisille, joilla on etsimäni sukunimi. Muutamalle Savonlinnan seudulla asuvalle Pölläsellle lähetin kirjeen jossa tiedustelin tuntisivatko he nimeämiäni henkilöitä menneisyydestään. Yllätys yllätys: kaksi Pöllästen piiriin kuuluvaa minulle jo soitti! Olen hämmästynyt ja erittäin ilahtunut vaikka kyselyni ei aivan toivottua tulosta tuonutkaan.
Kirkkoherranvirastostakin soitettiin ja sain kuulla, että ensimmäisen Pölläseni, eli Abel Pölläsen s 1856 nimi ei arkistossa ole, koska sitä on alettu pitää vasta 1860. Seuraava etappi on Maakunta-arkisto.
Myttysillekin lähetin kirjeet, sieltä en vielä vastausta ole saanut. Jännittävää!

Tänään olin kirjoittamassa paria juttua kun talo meni pimeäksi ja tekstit häipyivät. Parikin kertaa.

"Mitä täällä tapahtuu, onko sähkökatko?"
 "Ei oo, mää vaan vaihran noita valokytkimiä."
"Nyt, pyhänä, Itsenäisyyspäivänä? Mun tekstit häipyy kun netti katkee."
"Jaa, mää en tiänny mitä sää teet."
Nyt on sitten vaihdettu uudet valokytkimet kaikkiin huoneisiin minulle taaskaan mitään puhumatta. Tai no, en minä siihen mitään olisi sanonutkaan.

Ulkona on niin rankka vesisade, ettei ulkolyhtyihinkään voinut kynttilöitä sytyttää.

Nyt on aika rauhoittua viettämään Itsenäisyypäivän iltaa TV-ääressä.

                                                  Hyvää Itsenäisyyspäivää!

POJANPOJAT LOMAILEMASSA JA KULMIEN KOHOTTELUA.

Pojanpoika tuli lomaselle itä-Suomesta. Sen kunniaksi piti koti laittaa jouluisempaan, tuttuun kuosiin. Siispä siivousta se tarkoitti. Tämä näky sai kulmani kohoamaan ääriasentoonsa, minä kun en siedä siivotessa sitä, että huonekalut heitellään sikinsokin. Kuten näkyy.
Minun siivoustapaani kuuluu tyhjentää ensin pinnat, pyyhkiä tuolit ja nostella ne pöydänreunalle. Ja toimia äänettömästi.
Puolisolla -herra Kukkarolla on huolettomampi tapa ja minuakos se aina jurppii. Näistä puhumattomista ristiriidoista huolimatta saatiin taas koti jouluiseen kuntoon poikaa odotellessa.

                        Punaiset villamatot leviteltiin lattioille ja joulukoristeetkin löytyivät paikalleen.
Perjantaina käytiin kaupoilla, vakiostoksena on pojanpojalle uudet kengät, pitkän harkinnan ja sovittelun jälkeen sopivat löydettiin.
"Onko torttutaikinaa? Laitetaan torttuihin omenakanelitäytettä, ei luumua."
Illalla paistettiin pellillinen torttuja.
Toinen pojanpoika soitteli ja lupasi tulla viikonlopuksi serkkuaan tapaamaan. Veljekset ja serkku viettivät yönseudun yhdessä poikien isän luona.
Olin suunnitellut, että menemme poikien kanssa Tampereelle, käymme uudessa Tornissa ja vähän shoppailemassa. Tornissa oli ruuhkaa, Koskikeskus täynnä, ajettiin Ideaparkiin lounaalle.
Ideapark oli myös niin ruuhkainen, etteivät pojat lounastamisen jälkeen enää halunneet sinne jäädä.
Ilta vietettiin meillä tutun rentoutumisen merkeissä.
Nämä pojat ovat innokkaita valokuvien katselijoita, niinpä nytkin ilta meni niitä selatessa ja naureskellessa yhteisille muistoille. Välillä piti kuitenkin pelailla puhelimilla.

Pojat ovat nyt siinä iässä, että oli otollinen tilaisuus kertoa heille isoisovanhempienkin menneisyydestä kun se itselläni on nyt tutkinnan alla. Pojat esittivät asiallisia kysymyksiä  ja osasivat tehdä asiallisia kommentteja kertomistani asioista. Hyvä pojat!

Itsekin olin juuri poikien ikäinen kun suuret asiat omassa elämässäni tapahtuivat.

AI MITÄKÖ MULLE MUUTEN KUULUU

No ei mitään erikoista, aika on hyvin kulunut noiden arkistojen järjestelemisissä ja kirjepostien laadinnassa.
Pari kokoustakin on läpikäyty ja erään järjestön hallituksen jäseneksi lupauduin pyytelyn jälkeen. Eläkkeelle jäätyäni yli kymmenen vuotta sitten luovuin kaikista järjestöpaikoistani, niitä olikin kertynyt aika monta. Ja kaikissa toimin sihteerinä.
Nyt kun sitä koiraakaan ei enää ole, niin joku kodin ulkopuolinen harraste olisi hyvä olla.
Saan kyllä aikani hyvin kulumaan omaisteni asioita hoidellessa, vaikka ne olisivat pelkkiä kirjallisia (lue laskujen maksua verkkopankissa) askareita.

Nyt kun tuo vuosikymmenluku pyörähtää uudelle kymmenelle muistutti Trafikin minua siitä.
Ajolupa pitäisi uusia. Lääkärintodistuksen kera.
Omahoitajalle ja-lääkärille sai nopsasti ajan. Kellokin piti piirtää. Kymmenen yli yksitoista.
Tänään vein paperit poliisille.

Tässä päivänä muutamana olin asioimassa jossakin virastossa ja puhelin ilmoitti viestistä: POLIISI!
No mitäs tämä nyt sitten on?!
Nimissäni ollut auto oli Puolisolla ajossa ja pelästyin, että mitä nyt!
Helpotus: POLIISI vain ilmoitti viestissään, että uuden passini saa noutaa R-kioskilta.

Syyskauden harrastuspiirit -valokuvauksen alkeet ja kirjoittajapiiri -ovat jo loppuneet. Kirjoittamisesta jäi hyvin kytevä kipinä, netistäkin löysin vihjeblogin, siinä annetaan muutama sana, josta pitäisi kehittää kirjoitelma/novellintapainen. En sellaista vielä osaa, kirjoitan omalla jähmeällä tavallani omia tuntemuksiani aiheesta.

Käsitöitä on tullut tehdyksi, enimmäkseen sukkia ja lapasia. Niitä kudon Emmerdalen aikana, se on oma nirvana-aikani, Emmerdalen juoni ei pure.

Puolison huoneesta kokosin omaan työhuoneeseeni kirjahyllykön, nyt Puoliso narisee kun hänen kaikille ladattaville laitteille ei ole riittävästi pöytätilaa. Täytynee avustaa luovilla ideoillani.

Kuntopyörä on uusi hankinta Puolison- herra Kukkaron huoneessa.
Saan kuulemma minäkin sitä käyttää. Jos haluan. Vielä ei ole haluttanut.

Heittelen omassa huoneessani vaaleanpunaista kahvakuulaa.

Silloin tällöin.

IDENTITEETTIÄ ETSIMÄSSÄ

Olen aina -koko ikäni - luullut olevani täysverinen karjalaistyttö, mutta mitä vielä!
Sukukirjoja viimepäivinä selvitellessäni minusta onkin tullut 3/4 osa savolainen.
Siis melkein savolainen!
Kirkonkirjoista on selvinnyt, että isäni suku, tämä Kalle Jalmari Myttysen ja Ester Elvira Pölläsen suvut ovatkin tuolta pohjois-Karjalasta Pielisjärven tietämiltä ja Enonkoskelta Savonlinnan seutuvilta.
Samoin on selvinnyt, että  myös äitini isän syntyseutu on keskellä Savoa, Juvalla.
Onneksi äitini äidin suku on asustellut useamman sukupolven ajan Jääsken Hiirenmyllyllä joten ainakin yksi neljännes karjalaisverta minunkin suonissani virtailee.
Viipurista perheet ovat aikanaan tulleet Tampereelle työn perässä. Sekin luulo, että isäni perhe olisi tullut vasta vuonna -44 ei pitänytkään paikkaansa, Muutto oli tapahtunut jo toukokuussa 1940 kuten muistikirjan sisältö paljasti.
Olen ollut tunteitteni kanssa aikamoisessa myllerryksessä kun asiakirjoista on selvinnyt vaikka mitä minulle ennestään tuntematonta tietoa ja se, että asiakirjat ovat säilyneet monissa muutoissa lähes 60-vuotta Kallen kuoleman jälkeen. Kiitos menee serkkupojille arkiston säilyttämisestä.

Ukkini Kalle Myttynen ja mummini Ester Elviira ovat "heränneet henkiin" näiden yli sata vuotta sitten kirjoitettujen asiakirjojen ja valokuvien kautta.

Olen yhä uudelleen ja uudelleen ottanut arkistolaatikon syliini ja selannut ja lukenut kaikki dokumentit ja valokuvat tarkkaan läpi. Monet tunnitkin olen saanut kulumaan kuvia ja asiakirjoja skannatessani talteen.

                                 Ensimmäinen merkittävä dokumentti Kallen elämänkaaressa on
                               tutkintotodistus lukuvuodelta 1899-1900, ensimmäiseltä luokalta

Päästötodistus on vuodelta 1903

"Muoto-opissa sekä pintain ja kappalten mittaamisessa" Kalle sai tyydyttävän 8. Laulussa välttävän nelosen.

Päästötodistuksen ovat allekirjoittaneet  johtokunnan esimies Taavetti Komulainen ja koulun johtaja Airio

Sydämeni on ottanut ylimääräisiä hypähdyksiä ukkini varhaista elämänkaarta seuratessani.

Kalle-ukki ja Ester-mummi ovat olleet minulle erittäin tärkeitä ihmisiä omina varhaisvuosinani. Meillä oli yhteinen koti Tampereella Lapintiellä syntymästäni 1946 vuoteen 1957 jolloin kuoli mummi ensin ja pian sen jälkeen ukki.

Kun vaihdoin blogini nimeksi "Rouva Myttynen muistelee" en osannut kuvitellakaan mitä tämä nimi ja suku Myttynen tulee minulle merkitsemään.
Minä ja kolme sisarustani olemme syntyneet Myttysinä, nuorimmalla -55 syntyneellä velipojalla on jo muutettu sukunimi.
Nimenmuutokseen olen luullakseni minä syyllinen. Kuusivuotiaana olin serkkujeni luona Koivistonkylässä ja siellä naapurin pojankoltiaiset kyselivät: "Mikä se sun nimi olikaan?" Minä vastasin:" Halonen."
Halonen oli äitini tyttönimi.
(Pyysin virkatodistusta äitini isästä tässä jokunen vuosi sitten. Sainkin vastauspostin nimellä: Tarja Halonen, kelpasi minulle! Oli vielä presidentillinen aikakausi.)
Narraamiseni meni tietenkin isäni tietoon ja siitä paikasta, ennen kouluni alkua, alkoi uuden nimen etsiminen ja valinta. Muistan kun äitini ja isäni niitä nimiä jostakin kirjasesta selailivat ja makustelivat. M:llä sen piti alkaa.
Uusi nimi meillä oli kun aloitin kouluni.
 Ukin ja mummin kuoleman jälkeen Myttysiä ei enää syntynyt. Nyt samannimisiä on enää kuusi! Onneksi edes niin! Olenkin lähettänyt kirjeet näille samannimisille ja luulen, että olemme samaa sukujuurta. Se selvinnee, kunhan saan lisää tilaamiani kirkonkirjoja käsiini.
Mielenkiintoista!


Ps. Jos joku tuntee Savonlinnan seudulta Pölläsiä, Johan Edvardin tai Uuno Arvidin tai Saima Paasosen jälkeläisiä tai ketä tahansa Myttysiä, ottakaa ihmeessä minuun yhteyttä vaikka blogia kommentoiden!
Kiitos!

Kalle ja Ester Myttysen elämäntarina jatkuu...