sunnuntai 4. syyskuuta 2016

VALKEA KUULAS JA KESSUNKASVATUS



Kun olin vielä lapsi, siis ennen 50-lukua, isovanhemmillani oli puutarhapalsta Nekalan siirtolapuutarhalla. Siellä ei ollut mökkiä kuten myöhemmin Litukalla. Omenapuita ja marjapensaita siellä kuitenkin kasvoi.
Muistan, kun äidin kanssa palattiin syksyisenä päivänä sadonkorjuuretkeltä. Istuin pyörän tarakalla ja kädessäni oli iso omena palstan puusta, Valkea Kuulas, sanoi äiti. Omenan nimi, ulkonäkö ja maku jäivät siltä retkeltä ikuisesti mieleeni.
Pitelin omenaa kädessäni kun pysähdyimme nykyisen Viinikan liikenneympyrän paikkeille ja kävelimme Viinikan ratapihan asuntoparakkien takapihalle.
Ukki Myttynen oli antanut äidilleni tehtäväksi hakea parakin takaa ukin viljelyksiltä kessun lehtiä. Ukki niitä  kuivatteli hellan päällä ja paperipäällysteisessä nojatuolissaan istuen  kuivuneita lehtiä pienenteli piipunpesään sopivaksi. Kessun hajun muistan vieläkin.

Omenamuisto on mielessäni näinä päivinä kun tuo omenoiden säilöminen on ajankohtaista.
Taas on veivattu Huvitukset tuoremehuksi.
Ensin omenat on pesty Ikean pyykkikorissa:




                            Lohkotut Huvitukset silppuroidaan ikivanhassa Philip Ahkerassa:


                           Ja veivataan tuoremehuksi ja tulevaksi siideriksi Tarhurin puristimella.


             Kolmesta ämpärillisestä tiukasti puristettua möhnää tulee yhdeksän litraa vahvaa mehua.

Tupperwaran isoon kakkukupuun mahtuu kaksi kuivaa omenajätekakkua. Harmi kun ei ole lampaita, niille ne olisivat kelvanneet. Kompostin ampiaiset saivat herkkuaterian.


Vieläkin on Huvituksen yläoksilla kymmeniä litroja omenia. Punainen Kaneli vielä kypsyttelee, samoin Melba ja Lobo. Kunhan ne ovat maukkaimmillaan, teen niistä raikkaamman makuista -Huvitus on vähän mauton omena- tuoremehua tai siideriä, jopa viinintekoon voin ryhtyä.

Omeniin liittyy toinenkin unohtumaton varhainen lapsuusmuisto.
Silloinkin olin alle kouluikäinen kun jonakin syksynä vierailimme Turussa. Kyläpaikan pöydällä oli kulhollinen omenoita ja niiden vieressä telineessä pikkuisia veitsiä. Vieras täti neuvoi kuinka sillä pikkuveitsellä saa omenan kuorittua ja lohkottua suupaloiksi.
Vuosia myöhemmin kun omaa pihapiiriä rakenneltiin haaveilin minäkin täydestä omenakulhosta olohuoneen pöydällä vierellään pikkuveitset telineessä.
                                Nyt omenia on ollut jo monta vuotta syksyisin kulhossa pöydällä


         Telineessä on muistomerkki edesmenneeltä Hymyltä; "Miltä tää veitsi mahtaa maistua?"

Hymystä päästäänkin taas odotuksen ilmapiiriin, ja keskusteluun tulevan koiramme nimestä .
Puoliso- herra Kukkaro kuunteli vähän nenä kippurassa meidän tyttöjoukon suunnittelemaan nimeä, sitä Jymyä.
"Ei tehrä siitä Jymyä, tulee ihan kessutoppa mieleen!"
Niin, ja minulle tulee mieleen ukki Myttynen joka sitä kessua kasvatti.

Mutta, näin meidän kesken, pidetään bloginimenä Jymy, kotinimi on vielä mietinnän alla.

3 kommenttia:

  1. Kivoja muistoja. Tulee omakin lapsuus mieleen.

    VastaaPoista
  2. Hienon omenasadon olet saanut. Niistä antimista saatte sitten nauttia koko talven ajan. Kiva kun jaoit mukavia muistoja kanssamme.

    VastaaPoista